Kuulostaa sairaalta,eikö niin?

"Mä en osaa tunteist puhuu,mut oon opetellu juoksemaan. Hei älä pysäytä mua,jos et osaa auttaa."

Uupumus,ahdistus,syöminen,itsetuhoisuus ja itsemurha ajatukset. Nää viisi asiaa on ollut viimesen vuodensisällä ne jotka on ollut ajatuksissa pinnalla. Kaikki alko vuos sitten näihin aikoihin kun olin niin stressaantunu kaikesta että paloin loppuun. En jaksanut enää mitään. En yhtikäs mitään. Tästä siis alkoi mun uupumus. Kaikille väitin et hei mä oon vaan tosi väsynyt kun en nuku öisin. Oli sekin totta,mut kukaan ei silti tiennyt kuinka lopussa olin. Tässä vaiheessa mun koulunkäyntikin romahti ja hyviä arvosanoja ei enää näkynyt.

Syksyllä kuvioihin tuli ahdistus. Se perhanan ahdistus. Joka saattaa pilata hyvän päivän totaallisesti. Aluksi se tuli iltasin. Nyt se saattaa tulla vaikka kesken koulupäivän. Silloin se oli aika pientä,mut ahistus ahistukselta se paheni. Nykyään se saattaa yltyä jopa paniikkikohtaukseen asti.

Syömisen kanssa mulla on ollut "ongelmia" aina. Oon aina ollut tosi nirso,mutta mä aloin tän syksyn aikana ahdistumaan siitä mitä syön. Vatsamakkarat jotka todellisuudessa mä huomaan ja joihin mä kiinnitän huomiota ahdistaa ihan perkeleesti. Ne normaalit makkarat mitkä tulee jos istut huonossa ryhdissä, tai se normaali turvotus jos oot syönyt huonosti. Ne ahdistaa. Tiedän et ne on normaalia ja kuuluu elämään mut mä en halua niitä. Mä haluan olla kaikintavoin täydellinen,joten miten voin olla täydellinen jos mulla on vatsamakkaroita?

Itsetuhoisuus tuli joulunjälkeen. Mä en enää vaan jaksanut niitä ahistuksia,joten viilsin ihooni jälkiä. Vihaan itseäni,koska en olis ehkä tässä pisteessä jos olisin antanut niiden saksien olla siellä kaapissa. Siinä vaiheessa en vielä tajunnut mihin oon itteeni laittamassa. Vasta viiltojen jälkeen tajusin et ei en mä halua olla tälläinen. Pikkuhiljaa jäljet lisääntyi ja nyt niitä onkin toinen sääri ja lonkka täynnä. Osa ei niin syviä kun toiset mutta arpi niistäkin jäi. En tästä oo päässyt eroon. Joskus viillän vaikka ei ahistakkaan. Rakastan sitä kivun tunnetta minkä siitä saan. Kuulostaa sairaalta,eikö niin?

Itsemurha ajatukset tuli itsetuhosuuden myötä. En mä usko et siihen koskaan pystyisin,enkä usko että olisin koskaan tosissani tekemässä sitä. Silti mä olen miettinyt et mitä jos mä vaan ottaisin kaapista kaikki nuo lääkkeet sekasin. Sieltä löytyis vahvoja särkylääkkeitä,mielialalääkkeitä ja muita erilaisiin vaivoihin olevia lääkkeitä. Oon myös miettinyt et jos vaan viiltäisin ranteet niin auki et ehtisin vuotaa kuiviin ennekuin kukaan huomais mitään. Oon myös miettinyt et laittaisin tietyille ihmisille kirjeet missä kertoisin kuinka paljon ne merkkais mulle mutta en vaan ite jaksais tätä elämää enää. Mua pelottaa ihan vitusti et mitä jos mä romahtaisinkin ihan totaallisesti mitä jos mä tekisinkin itelleni jotain. Mä on kumminkin vasta 16,joten mulla on koko elämä edessä. Mut miks mulla on tämmöinen olo? 

Mun paraskaveri tietää suurimman osan tästä kaikesta. Äiti ahdistuksesta. Mun on aina ollut vaikee puhuu sit mikä murehdituttaa,koska en halua huolestuttaa muita. Joten mun on helpompi vaan yrittää juosta pakoon murheita kun puhua niistä. 

XOXO. Ongelma